perjantai 11. elokuuta 2017

EI PIDETÄ VIHAA

Jostain syystä viha ja kaikenlainen kaunan kantaminen on ollut sellaisia aiheita jotka on pyörinyt viimeaikoina aika paljon mun mielessä.  Ehkä se johtuu siitä että oon törmännyt aiheeseen tavallista useammin erinäisissä keskusteluissa, liittyivät ne sitten minuun eli ei, ja toisaalta mulla on kyllä tapana käyttää aikaani muutenkin tämmöisten ihmissuhdeasioiden tuumailuun ihan omaksi huvikseni. Onhan se vaan mielenkiintoista mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu vai mitä?

Uskaltaudun sanomaan että oon aika ylpeä siitä että oon oppinut viimevuosina kohtaamaan ihmisiä paljon positiivisemmalla otteella kuin ennen ja olemaan aidosti onnellinen toisten onnistumisesta vaikka kyseessä olisikin sellainen ihminen josta en erityisemmin välitä. Muistan kuitenkin sellaisenkin ajan kun aina toisen onnistuminen tuntui olevan jotenkin itseltä pois, enkä oikein tiedä itsekään mistä sellainen tapa ajatella oikein kumpusi. Sen tiedän kuitenkin että kaikenlainen negatiivinen ajattelu raskauttaa paitsi sitä toista - niin ennenkaikkea ihan itseä.

Ennenkuin asetan sädekehää pääni ylle pitää kertoa että itselläkin on joitain juttuja joista on kertakaikkisen vaikea päästää irti, ja huomaan usein otsa rutussa miettiväni vaikkapa niitä tyyppejä jotka tavalla tai toisella loukkasivat mua ihan joskus teiniaikoina. Mutta onhan se tosi typerää. Itsekin olen teininä sanonut ja tehnyt vaikka kuinka inhottavia asioita muille ja olisi kamalaa tajuta että ne ihmiset joita silloin typeryyttäni loukkasin ajattelisivat mun edelleen olevan samanlainen ikävä tyyppi. Jos toinen ei annakkaan anteeksi.


Ehkä siksi että oma elämä tuntuu tällä hetkellä aika mukavalta, - kuinka 10 vuoden yhdessäolon jälkeen se oma mies on vain vuosi vuodelta ihanampi tyyppi ja miten  tyytyväinen olen siihen että opiskelu- ja työasiat rullaa mukavasti omalla painollaan ja ympärillä on ihana perhe - on jotenkin helppo nähdä muutkin ihmiset positiivisessa valossa ja toivoa samankaltaista onnellisuutta myös muille. 
Ja ehkä taas se, että sanoin tuon kaiken ilonaiheeni tuosta noin vain ääneen saa jonkun nimenomaan katkerana ajattelemaan kuinka epäreilua on se mitä kaikkea mä oon saanut. 

Mutta siinä koko homman pointti mun mielestä onkin. On tosi helppo olla toiselle katkera, kateellinen tai jopa vihainen jos ei tiedä mitä kaikkea toinen on käynyt läpi tullakseen siihen pisteeseen jossa nyt on. Ja vaikka joskus kuvittelee tietävänsä toisesta kaiken, niin ei se silti mene niin. Jokainen tietää ne omat syvimmät tuntonsa ja taistelunsa joista muut eivät tiedä. Samalla tavalla on helppo tuomita toisen epäonnistuminen ajattelemalla että itse olisi tehnyt paremmat valinnat, mutta jälleen kerran ei voi koskaan tietää mitä asioita toisella on takanaan. 

Tottakai on sellaisia asioita joita ei ehkä tarvitsekaan antaa anteeksi, kuten rikokset tai toisen ihmisen toistuva loukkaava käytös - ne on asia ihan erikseen enkä puhu tässä nyt niistä.

Jotenkin näyttää siltä että suurin osa turhista riidoista, vihanpidosta tai katkeruudesta johtuu yksinkertaisesti siitä että ei pystytä ymmärtämään tai hyväksymään sitä tosiasiaa että me nyt vaan ollaan kaikki erilaisia. Klisee mutta totta. Vaikka monista asioista samaa mieltä ollaankin niin jokaisella on kuitenkin ihan oma tapa ajatella ja nähdä maailmaa. Samoin jokaisella on oikeus tehdä omat ratkaisunsa vaikka ne olisivat kuinka erilaisia kuin ne joita itse teemme, eikä sen pitäisi olla syy vihanpitoon.


Mäkin olen aika herkkähipiäinen tyyppi vaikkei arvaisi ja usein suutahdan ihan typeristä asioista, mutta saan onneksi aika nopeasti aina palautettua mieleeni, että kiukuttelu pienistä asioista ei ole sen arvoista. Entä jos nyt äkkäilen jostain typerästä asiasta ja huomenna tapahtuukin jotain kamalaa, entä jos se toinen ei ole täällä enää huomenna? Joo tiedän, mulla on dramaattinen tapa ajatella asioita mutta näin ajattelemalla sitä ymmärtää melko nopeasti taas asioiden tärkeysjärjestyksen.

Oon tullut siihen tulekseen että yks arvokkaimpia ominaisuuksia ihmisessä on kyky asettua toisen asemaan. Edes yrittää. Se helpottaa niin monien asioiden ymmärtämistä, ja tota taitoa saan itsekin harjoitella uudestaan ja uudestaan, ehkä elämäni loppuun saakka. Se vaatii sitä että kykenee menemään itseensä ja ymmärtämään myös omat virheensä.
Kiireisessä ja suorituskeskeisessä yhteiskunnassa hommat vaan menee niin, että kaikilla on enemmän tai vähemmän stressiä ja sitä luonnollisesti puretaan niihin lähimpiin ihmisiin. Muutos ei lähde siitä että odotetaan eka että kaikki muut ymmärtää olleensa taukkeja ja vasta sitten aletaan itsekin katsella peiliin, vaan siitä - ja jälleen kerran yksi klisee - että laittaa ihan itse sen hyvän kiertämään.

Tällei kai. Mulla on jotenkin likainen olo siitä että kirjoitin tällaisen lällypostauksen taas, mutta eipä näitä asioita erityisen katu-uskottavasti osaa ilmaista :D Heräsikö jollain tästä jotain ajatuksia?

PS. Kevennyksenä käytin kuvituksena muutama kesä sitten napattuja kuvia meidän vakiovieraasta eli Olavi-oravasta joka kiinnostui parvekkeella oleilevista kissoista ja me myös luonnollisesti Olavista. Olavi vieraili meillä koko kesän ja tuli paikalle huutelemalla, mutta syksyn pesänrakennuskiireet vei Olavin mennessään. Hyvästi Olavi <3

Nauttikaa viikonlopusta ja antakaa toisillenne anteeksi, pus pus!

-Päivi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti