perjantai 26. toukokuuta 2017

Mulleppa maksetaan kahvin juonnista.

A-I  E-T-T-Ä mä ootan lomaa! Oon ottanut kevään kouluhommista ja duuneista vähän enemmän ressiä kuin mitä olisi ehkä pitänyt, tai sitten oon jättänyt tapani mukaan kaiken niin viimetippaan että koko ajan on ollut vaan yksinkertaisesti tosi kiireinen olo, mutta nyt alkaa olla hommat taputeltu. Oon vielä Toukofestin ajan töissä jonka jälkeen häämöttää ainakin parin kuukauden mittainen vapaus. Sain vielä kevään vikasta näytöstä kiitettävän ja paljon kiitosta yleensäkin ja muistin taas miksi tää työ on niin kivaa, jäi hyvä mieli lähteä lomalle.

Viime kesänä hain feissarin töitä. Muunmuassa feissarin töitä, lukuisten "Ei kiitos"-vastausten jälkeen olin päässyt pitkästä aikaa työhaastatteluun ja onnistuin virittäytymään sellaiseen mielentilaan jossa uskoin itsekin että feissariduuni se on just mua varten ja mä en mitään muuta haluaisikaan tehdä. Nyt napsahtaa varppina työpaikka. Haastattelukin meni hyvin ja olin suoraan sanoen aika voitonvarma., kunnes muutaman päivän päästä sain sähköpostiini tutun viestin että en ole heidän etsimänsä henkilö. Ja nyt - kaikella rakkaudella kaikkia feissareita kohtaan jotka tekevät rankkaa työtä pienellä palkalla - mulla meni kyllä kuppi nurin ihan huolella. Mä oon kohta kolkyt, mulla on koulutus ja kokemusta niin vaikka minkälaisesta työstä, suosittelijoita ja kursseja jos jonkinlaisia käytynä ja mä en saa edes feissarin töitä! Tää oli se piste jossa päätin että nyt saa riittää.

Siinä sopivassa hetkessä hyppäsi facebookissa silmilleni ilmoitus koulupaikoista Nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajan ammattiin ja mietin että nyt tai ei koskaan. Olin ehtinyt aiemmin alan töitä jo muutaman vuoden tehdäkin, mutta töitä oli mahdotonta hakea ilman koulutusta. Intohimo tätä työtä kohtaan oli siis jo olemassa, mutta jarruna kouluttautumiseen oli toiminut se, että kaipasin jo kovasti pysyvämpää työuraa ja vakaampaa taloudellista elämää. 


Mulla on ollut nyt kaikenkaikkiaan hieno vuosi takana. Siinä mielessä ihan ylivertainen, että kun on vuosia yrittänyt turhaan, raapinut jotain kasaan ja aina joutunut pettymään, ajatellut usein että mikä ihme mussa on vikana kun tuntuu etten pysty mihinkään, en ole tarpeeksi hyvä missään eikä kukaan huomaa millainen palo mulla on tehdä jotain - on tämän vuoden aikana ajatukset kääntyneet ihan päinvastaiseen suuntaan.

Se mikä nuorisoalalle suuntautumisessa myöskin jännitti, oli ennakkoluulo siitä että sovinko mä oikeasti tälle alalle. Mä en ole sellainen pirtsakka vieteriukko jollaisena nuoriso-ohjaajat usein mielletään, ja mä oon usein saanut kuulla erinäisissä tilanteissa että pitäisi olla vähän rohkeampi. Mä olen rohkea, mutta mä en ole sellainen joka tulee suuren shown saattelemana tilanteeseen. Mä tarkkailen ja tuumailen ensin ja mietin rauhassa mikä olisi oikea lähestymistapa. Tänä vuonna olen saanut tosi paljon tukea ja kannustusta olla oma itseni, ja tätä ei olisi tapahtunut ellen olisi lähtenyt opiskelemaan.
Keräsin taannoin ohjattaviltani kirjallista palautetta järjestämästäni toiminnasta, en kuitenkaan varsinaisesti itsestäni ohjaajana. Palautteita lukiessani suu loksahti ammolleen, kun yhteen lomakkeeseen oli kirjoitettu näin: "Sä oot just hyvä noin. Nuorempana pelkäsin räväköitä ohjaajia, sinunlaisen ohjaajan olisin silloin tarvinnut." 

NÄÄ HETKET.

Nuoriso-ohjaaja ei ole se kasvatusalan arvostetuin tyyppi, ja monet lähtevät jatkokoulutukseen, ehkä mäkin. Mutta tällä hetkellä olen tyytyväinen asemaani. Usein kysytään, että tarvitseeko tässä tehdä palkkansa eteen muuta kuin juoda kahvia ja pelata biljardia. Hahaa, klassikko. No, en mä kuitenkaan ota sitä henkilökohtaisesti kun joku tätä aina välillä kysyy, koska tiedän ettei kysyjä varmaankaan tiedä miltä se tuntuu kun istut pelaamaan korttia sen tytön kanssa jolla ei ole yhtään kaveria ja katsot miten se siinä nauraa kikertää että joku viettää hänen kanssaan aikaa, tai kun kutsut jonkun kahvikupin ääreen ja hän kertoo itkua pidätellen kuinka joku aikuinen on kokenut oikeudekseen sanoa hänelle ettei hänen tulevaisuudesta taida tulla mitään. Tässä tilanteessa en haluaisi olla kukaan muu kuin se joka vakuuttaa että tää ei ole totta. Ja munhan on helppo vakuuttaa, koska todellakin tiedän mistä puhun.


Mä en kirjottaisi tässä tätä näin itsevarmana eikä mun pelko tulevaisuudesta olisi kääntynyt lukuisiin visioihin ja mahdollisuuksiin siitä mitä mä voin tulevaisuudessa tehdä - omana itsenäni, omaan persoonaani nojaten ellei viimeisen vuoden aikana vastaan tulleet ihmiset olisi pysähtyneet katsomaan ihan ajatuksella millainen tyyppi mä oikein olen. Mä olen tehnyt paljon töitä, ollut kärsivällinen ja laittanut itseni useasti likoon, mutta se ei olisi sama ellei joku muukin olisi uskonut muhun.

Mä uskon että jokaiselle on olemassa joku kutsumus tai joku sellainen tehtävä jossa pärjätäkseen ei tarvii esittää mitään muuta kuin mitä oikeasti on, joku sellainen duuni jonka tekeminen tuntuu hyvältä. Ihan paskaa että jotkut elämäänsä kyllästyneet harput kehtaa sanoa nuorille ettei niistä tuu mitään. Tätä tapahtuu oikeasti, oon kuullut useammasta suusta. Jos on ehtinyt elämänsä paremmalle puolelle säilyttäen oman maailmansa niin pienenä ettei pysty sanomaan mitään kannustavaa voi sellaisesta tyypistä jo sanoa että eipä taida enää olla toivoa paremmasta. Mutta nuorista voi edelleen tulla ihan mitä vaan, oli se tilanne tällä hetkellä mikä hyvänsä. Repikää siitä.


<3: Päivi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti