tiistai 5. heinäkuuta 2016

Hipeintä mitä mä oon koskaan nähnyt

No nyt se kauan odotettu ja hehkutettu Neil Youngin keikka Promise Of The Realin kanssa Hartwall areenalla on sitten ohi! Ei ole kyllä kovin helppoa lähteä kirjoittamalla tyhjentävästi selvittämään että millaista oli – Monia juttuja on vaikea kuvata sanoin. Keikka venyi tosiaan kolmetuntiseksi, settilistan voit käydä kurkkaamassa täältä.


Tavallaan keikka oli juuri sitä mitä olin odottanut ja tavallaan taas jotain aivan muuta. Olin etukäteen tutkinut viimeaikaisia settilistoja joiden perusteella osasin odottaa tiettyjä biisejä. Keikka olikin pääasiassa kantripainotteinen sisältäen paljon biisejä mm. rakkaalta Harvest-albumilta, kun taas keikan loppuosiossa kuultiin enempi uusia biisejä. Youngin livepätkiä netistä vuosia ahmineena osasin myös odottaa herkkiä tulkintoja ja psykedeelisiä sooloja jotka venyivät ja venyivät. En kuitenkaan osannut odottaa sitä miltä ne todellisuudessa kuulostavat livenä. Kun olen videolta katsonut esimerkiksi kuinka Young heiluttelee kitaraa vahvarin edessä aiheuttaen tahallaan äänenkiertoa olen ajatellut että no onpa vähän höpsänä. Livenä se kuitenkin kuulosti hienolta! Youngin legendaarinen Old Blackiksi nimetty Gibson Les Paul jyrähteli kuin ukkonen.


Yritän kai sanoa, että kun totesin keikan olleen jotain aivan muuta kuin odotin – tarkoitan sillä ehkä sitä fiilistä joka ei vain voi välittyä videolta tai blogitekstiltä niin että sen ymmärtäisi. Haastavaa siinä mielessä että mä olen sitä tyyppiä etten halua kirjoittaa keikoista niin että luettelisin vain kuulemiani biisejä ja sitten ruotisin sitä miten ne meni tai miten sopivat settilistaan, mieluummin haluaisin aina kertoa siitä vallitsevasta tunnelmasta.




[caption id="attachment_68039" align="aligncenter" width="625"]Kuva: Miia Nokelainen Kuva: Miia Nokelainen[/caption]

Promise Of The Real oli nuorekas, energinen ja lisäksi äärimmäisen taitava bändi. Olisi saattanut luulla että 70-vuotias Young ei jaksaisi jammailla villisti kolmea tuntia tässä porukassa, mutta äijällä todellakin riitti paukut loppuun saakka eikä hän erottunut meiningillään tästä nuorisosta millään tavalla. Laitoinkin merkille että siinä missä aiemmin olen livepätkien perusteella saanut Youngista jokseenkin vakavan mielikuvan, kumosi tämä keikka sen totaalisesti. Youngista paistoi puhdas soittamisen ja elämänilo kun hän hymyssä suin jammaili bändinsä kanssa ja hassutteli biisien välissä. Tiedät että keikasta tulee hyvä kun artisti näyttää onnelliselta ja homma toimii bändin kanssa saumattomasti.




Neil Young on ehkä hipeintä mitä mä oon koskaan nähnyt. Hän on supertähti, elävä legenda joka näyttää kulahtaneissa vaatteissaan lähinnä kadunmieheltä.



Jäin kaipaamaan edes jotain biisejä Le Noise – albumilta joka on yksi lemppareistani, sekä Rockin'in the free worldia. Se olisi saattanut saada kentällä rennonletkeästi notkahtelevan yleisön villiintymään, mutta toisaalta kokonaisuutena keikka oli täydellinen juuri näin. Ikuisuuksiin venyvät kitararevittelyt saivat välillä univelkaisen ajatukset karkaamaan jonnekkin aivan muualle, mutta hyvällä tavalla.


Neil Young on ehkä hipeintä mitä mä oon koskaan nähnyt. Hän on supertähti, elävä legenda joka näyttää kulahtaneissa vaatteissaan lähinnä kadunmieheltä. Lavalla oli huikeiden erikoistehosteiden sijaan kukkaruukkuja ja kulhollinen kirsikoita joita hän tarjosi välillä myös bändille ja yleisölle. Jos Youngin kitara kaipaa viritystä kesken keikan hän tekee sen itse. Keikat Promise Of The Realin kanssa eivät ole superluokan rock'n'roll showta, ne ovat enempi kuin sopivassa mielentilassa toteutuneet, villiintyneet jamit treenikämpällä. Ehkä tärkeintä kuitenkin on ne biisit. Young on merkittävä ja rakastettava vanha mies joka tekee biisejä maailman tilanteesta, sodista, luonnosta ja rakkaudesta. Mulle ainakin muodostuu musiikkiin tavallista vahvempi side silloin kun se kertoo jostain tärkeästä, siitä syystä mä en ehkä nykyään kuuntele hirveesti sellaisia bändejä kuten vaikka Mötley Crue... :D


Neil Youngin Ohio kertoo Kentin yliopistolla tapahtuneesta sodanvastaisesta mielenosoituksesta jossa kansalliskaartilaiset ampuivat kuoliaaksi neljä nuorta mielenosoittajaa.  Moni pitää Rockin'in the free worldia iloisena nousukännirallina ja jopa joidenkin jenkkiläisten on vaikea tunnistaa kertsin sarkasmia kappaleessa jossa kritisoidaan voimakkaasti Amerikan sosiaalisia arvoja.  Southern Man arvostelee rasismia ja Ku Klux Klania.


Neil Young on mies joka keikalla karjaisee mikkiin ”Fuck you Donald Trump”. Mä ainakin olen myyty. Eläköön Neil Young!


Olitko paikalla?


<3: Päivi


Seuraa blogiani helposti Facebookissa!


loppu


4 kommenttia:

  1. Huhhu! On teillä ollu kyllä aikamoine fiilis

    VastaaPoista
  2. Tippa tuli linssiin, kun minua puolta nuorempi on löytänyt Niilo Nuoren, Yes!
    Suosittelen elokuvaa " The Last Waltz " vuodelta 1978, jossa The Band tekee viimeisen keikkansa legendaaristen blues, rock ja jazz hemmojen kanssa.
    " The best rock'n roll movie ever ": Newsweek.
    Ohjaajana Martin Scorcese.

    VastaaPoista
  3. No sanos muuta! Kannatti kyllä lähtee :)

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommentista ja vinkistä, täytyypä etsiä tuo elokuva jostain! Mä tunnen useita itseni ikäisiä ja nuorempiakin tyyppejä jotka kuuntelee Youngia, eli kyllä meitä löytyy vielä nuorisoakin jotka ymmärtää hyvän musan päälle ;)

    VastaaPoista